Kuin kirsikkapuun kukat

Otsikko: Kuin kirsikkapuun kukat
Kirjoittaja: Iluy
Ikäraja: Ihan vapaasti vaan
Tyylilaji: Romantiikka
Paritus: Kagrra,: Nao x Isshi
Tekijänoikeudet: En omista henkilöitä, ainoastaan teksti ja idea kuuluvat minulle
Alkusanat: Niin. Idea tuli. Jostakin. Alkuperäisen idean oli tarkoitus olla kaunis, joten en tiedä kuinka hyvin onnistuin. Pohdiskeleva minäkertoja on tekstin muotona, koska se rajaa kirjoittajan eli tässä tapauksessa itseni vapauksia niin vähän. Ajassa ja paikassa voi liikkua lähes esteettä, pystyn välittämään tunteet ja ajatukset lukijoille helpoiten, kuitenkin tämä on omasta mielestäni vaikein näkökulma myös toiselta suunnalta katsottuna. Voitte päättää asiasta itse.

Ihmettelin aina.

Kirjoitit sanojasi, kauniita kirjaimiasi aina se sama kirja kätesi tukena, paperin alla. Koskaan en kysynyt miksi. En ehkä halunnut tietää tai sitten en koskaan välittänyt kysyä. Oikeastaan en vain ikinä ollut kiinnittänyt huomiota.
Kirjan kansi oli punainen, siinä ei ollut selkeää kuvaa tai minkäänlaista kirjoitusta. Et ikinä avannut kirjaa, mutta yhä epäilen, ettei siinä olisi ollut sanaakaan, jonka olisit voinut lukea silloin.
Nyt kun tuo kirja lojui yhä avaamattomana pöydälläni, istuin puisella jakkaralla sen vieressä ja sivelin kantta hellävaroin. Pelkäsin avata sitä. Pelkäsin sanoja jotka olit jättänyt minulle. Sanojen välittämää pettymystä, kenties vihaa ja katkeraa surua. Kaipausta. Tai pahemmassa tapauksessa et olisi kirjoittanut kirjaan mitään, ennen kuin toit sen ovelleni ja kyynelien joukossa sanoit sisimpääni kaivertavia sanoja.

En voi sille mitään, jos et rakasta minua enää. Nao, hyvästi.

Olit poissa ja minä seisoin eteisen lattialla, ulko-oven suussa antamasi kirja käsissäni. Siitä oli jo kaksi päivää. Olimme harpanneet valtavan askeleen eteenpäin. Tai oikeastaan olimme palanneet useita pieniä askelia taaksepäin.
Sysäsin kirjan pöydän reunalle ja nousin seisomaan. En osannut surra. Sisälläni oli vain tyhjää. Olin ontto ulkokuori, jonka lämmin ja hehkuva sisin oli kadonnut mukanasi. Päivä päivältä ymmärsin paremmin, kuinka sinä olit minun sisimpäni. Päivä päivältä ymmärsin kuinka paljon oikeasti rakastinkaan sinua, Isshi.
Minulla oli halu rakastaa sinua, vaikka en tarvinnut rakkauttasi. Minulla oli tarve olla kanssasi, vaikka en rakastanut sinua. Vai rakastinko?
Harmaa taivas tuijotti minua ikkunasta, tunsin maailmani pysähtyvän ajatuksiini. Viileä syystuuli ja vuoden ensimmäinen halla kiduttivat maata. Isshi, olet väärässä. Minä rakastan sinua. Edelleen. Minä tarvitsen sinua. Minä kaipasin nyt jo hymyäsi ja sanoja, joita kuiskailit minulle kävelyillämme puutarhoissa.

Nao, katso tuota kirsikkapuuta. Tuo on se puu, josta kirjoitin laulun. Omistan sen sinulle ja kuiskaan niitä sanoja hellästi korvaasi. Kuiskaan niitä, kunnes tuo kirsikkapuu on lakastunut. Mutta silti me, eikä se mitä meillä on, ei lakastu koskaan. Tämä on lupaus.

Ja sinulla oli tapana hymyillä sitä hymyäsi. Rakkaus oli kaunis asia. Opetit tämän minulle. Se heijastui edessämme täydessä loistossaan olevaan kirsikkapuun kukintaan. Saatoin yhä nähdä sinut edessäni, seisomassa sinisessä yukatassa, vaalean kukkaloiston alapuolella, hymyillen.
Todellisuuden harmaa taivas painosti minua ja sisimpäni kouristeli tyhjyydessään. Kaipaus, suru ja katumus iskivät kaikki yhdellä kertaa, yhdistyivät peloksi ja synnyttivät eksyneisyyden tunteen. Olin yksin. Et ollut vierelläni. Et ollut kuiskaamassa säveliä korviini. Et piirtänyt sormellasi sanoja ihooni. Olin vain minä. Eksyneenä.
Lyhyin askelin lähestyin pöytää ja jännittyneenä tartuin tärisevin käsin kirjaan. Kansi oli sileä. Punainen kangas kiilsi enää hailakasti, kulmat olivat kuluneet rikki ja nidos alkoi vähitellen esittää vastalausettaan sivujen määrän puolesta.
Avasin kannen ja kirjasta ilmaan leijaili sinun tuoksusi. Ensimmäinen sivu oli tyhjä. Kellastuneen paperin alta kuulsi teksti. Kääntäessäni sivua lattialle tippui kirjan välissä ollut paperivalokuva.

Me seisoimme yukatat yllämme suuren kirsikkapuun alla. Minun omani oli tummanharmaa ja sinun laivastonsininen. Ja me suutelimme.

Katselin kuvaa. Nähdessäni sen sisälläni pyörivä myrsky rauhoittui onton kuoren tyhjyyteen. Valokuvan takana oli yksi sana. Yksi merkki. Rakkaus.
Laskin kuvan hellävaroen pöydälle ja otin kirjan käteeni lukeakseni kirjoittamasi viestin. Käsialasi oli sievää ja kaunista lukea.

Nao,

teit minut onnellisemmaksi kuin kukaan on koskaan tehnyt. Olen kiitollinen sinulle, sekä elämäni velkaa. Rakastan sinua. Tarkoitan sitä todella,

Isshi.

Hän todellakin oli väärässä. Rakastin häntä. Hän rakasti minua. Viimeistään nyt tiesin sen. Olin sokea. En enää estänyt kyyneleiden purkautumista. Puristin hauraita sivuja sormieni välissä. Halusin sisimpäni takaisin.
Kiiruhdin hakemaan takkiani ja juoksin ulko-ovesta koleaan syysilmaan. Samasta ovesta, jonka suussa tarinamme ensimmäinen luku oli muutamaa päivää aiemmin päättynyt kyyneliisi. Ennen lähtöäni kirjoitin vastauksen viestiisi.

Minä olen sinun. Täysin kokonaan. Isshi rakkaani, en voi elää ilman sinua.

Nao.