dears

nyt soi: Gackt - Dears ~Unplugged~
mood:

confident, huh?

mistä ihmeestä itsevarmuus tulee?

olen tässä katsellut erästä nimeltä mainitsematonta anime-sarjaa ja miettinyt vähän tuota... tai en niin vähääkään. minulle on sanottu, että olen itsevarma, että vaikutan itsevarmalta. miksi sitten tuntee olevansa sisimmässään aivan rikki & hajalla? itsevarmuus on se naamio mitä näytämme vain muille. on helppoa uskotella olevansa jotain muuta eikä kuunnella sitä surullisen kuuluisaa oman sydämensä kaunista ääntä. ääntä, joka on aina ärsyttävän oikeassa omistajansa suhteen.

ette usko miten yllätyin, kun kuulin tuon sellaisen ihmisen suusta, joka pinnallisena ihmisenä ajattelee yllättävän syvällisiä asioita. kiitän lämpimästi kauniista sanoista. vähän epäilin sitä vitsiksi, mutta vallitsevan tilanteen huomioon ottaen se olisi ollut liian julmaa pilaa enkä usko kyseisen henkilön ikinä kykenevän moiseen. niin, taitaa olla muutaman päivän tarkkuudella kaksi vuotta siitä hetkestä.

viime aikoina...

okei, tämä tulee kuulostamaan niiiin tyhmältä, myönnän sen itsekin ilomielin.

koska tiedän, että muiden ihmisten luomat asiat - kirjoitukset, tekstit, kuvat, tarinat... - tekevät minuun niin suuren vaikutuksen, että melkein hävettää niin kaiken sekamelskan keskeltä tunnen, että minulle on kehittynyt jonkinlainen, haluan sanoa sairas mutta se ei tähän yhteyteen sovi ollenkaan, omituinen väärän ja oikean taju. en tiedä miksi muuksi sitä kutsuisi. elämänasenne? kummallista. omituista on jo pelkästään sekin, että olen antanut muiden ihmisten luoda sen ja sitten vain imenyt vaikutteet kuin pesusieni. olisi niin siistiä ja hienoa ja ihailtavaa ja vaikka mitä olla vain ns. yksinäinen susi, oman tiensä kulkija, joka viittaa ylisuurella kintaalla muiden vaikutteille ja mielipiteille. sellainen kuin kaikki suuret sankarit kaikissa niissä sarjoissa ja luomuksissa, joista vaikutteita olen saanut.

nyt siis kuulostaa siltä kuin olisin itsekin joku helvetin anime-sankari, niinkö? joo. niinhän se on. pelastan maailman huomenna, pitää muistaa laittaa kello soimaan aamuksi.

eikun ihan oikeasti. miten voi olla oman elämänsä sankari? onko oikein olla itsekeskeinen paska, kuten minä minä minä minä <33<3<33<3<333 vai pitääkö olla jalomielinen, niin saatanan hyvä että ihan silmiin sattuu, ottaa kaikki huomioon ja olla vaatimaton? ihailtavaa. vai...

onko mahdollista, että riittää kun on itsevarma omasta elämästään, itsestään, ei välttämättä edes teoistaan - kaikki tekevät virheitä, mutta onko se sallittua ? saako ne rajat määrittää itse vai pitääkö kuunnella muita? MITÄ MUKA TEEN VÄÄRIN OLEMALLA NIIN HELVETIN SUBJEKTIIVINEN KUIN VAIN VOI OLLA?! objektiivisuus on ihailtavaa. eikö oman perseen pelastaminen olekaan prioriteetti numero yksi? selviytymisvaisto, kova tahto elää, selvitä kasan päällimmäiseksi - ne tulevat aina kakkosena. eivät edes hyvänä kakkosena, vaan ainaisena hopeana. niillä pärjää, mutta kaikki ketä ympärilläsi on, niin. niitä ei innosta tuollainen asenne.

eli meidän siis pitää pelastaa joku muukin kuin itsemme. aina eivät mene nallekarkit tasan ja sillä tavalla, vai?

koska on oikeudenmukaista niin sankareiden pitää olla sankareita ja niiden muiden niitä tyhmiä sidekickejä ja sivuhahmoja, joita vilautetaa kymmenen sekuntia sadan jakson aikana. niinhän se menee. julmaa.

aivan niin...

itsevarmuushan tulee vain siitä kuinka paljon saa aikaa ruudussa - eli kuinka paljon enemmän on kuin muut. mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, kohta minulta loppuvat ajatukset, enkä ole vielä tullut minkäänlaiseen johtopäätökseen. sellaiset ovat aivan liian yliarvostettuja.

kiitos kun sain sekoittaa teitä.

-iluy. ✖